Search
man-1394395_640

Kohtaamattomuuden kipu ja kohtaamisen merkityksellisyys

Istun ravintolassa ja katselen ympärilleni. Viereisessä pöydässä istuu neljän hengen seurue. Yksi heistä yrittää kertoa jotakin muille. Nämä ovat muualla – jokainen tuijottaa kännykkäänsä.
Olen kahvilassa tapaamassa tuttavaani. Istumme vastakkain. Kerron tuttavalle kuulumisiani, mutta en kohtaa hänen katsettaan. Hän on syventynyt katsomaan omaa kuvaansa selkäni takana olevasta peilistä, taivuttelee päätään ja sukii hiuksiaan. En usko, että hän kuulee, mitä sanon.
Olen kyläilemässä ystäväni luona. Hän kertoo minulle työpaikallaan tapahtuneista ikävistä muutoksista. Mieleni harhailee, ja havahdun tajuamaan, etten ole hetkeen kuullut sanaakaan hänen puheestaan. Enkä edes muista mitä muuta mielessäni on liikkunut.

Kuulostaako tutulta? Useimmilla meistä on tällaisia kokemuksia. Uskon, että sinäkin kykenet eläytymään kohtaamattomuuden synnyttämään kivun ja yksinäisyyden tunteeseen. Meillä tuntuu olevan kova kiire toistemme ohi ja yli. Todellinen kuulluksi tuleminen on ylellisyyttä, johon vain harvoilla tuntuu olevan mahdollisuus.
Jos pysähdyt miettimään, mikä elämässäsi on todella tärkeää ja merkityksellistä, mitä tulee mieleesi? Kun ihmisiltä kysytään heidän kuolinvuoteellaan, mikä heitä kaduttaa tai mitä he tekisivät toisin, lähes kaikki sanovat:

Viettäisin enemmän aikaa läheisteni kanssa.

Jos nämä ihmiset voisivat kelata elämäänsä taaksepäin, he varmaankin malttaisivat olla paremmin läsnä kaikissa kohtaamisissaan. He eivät antaisi työajatusten vallata mieltään, kun lapsi pyytää katsomaan tekemäänsä piirustusta. He kuuntelisivat puolisonsa kertomusta työpäivän tapahtumista, iloisina siitä, että saavat olla tässä, yhdessä tämän ihmisen kanssa.

Minulla oli nuorempana ystävä, Antti, joka suhteutti kaiken kokemansa kuolemaan. Etenkin vastoinkäymisten ja pettymysten kohdatessa hän muisti aina ajatella, että jonain päivänä hän on kuollut, ja sitten millään tällä ei ole enää merkitystä. Tottahan se onkin: minkä tahansa kokemuksen tai tapahtuman vertaaminen siihen, että elämä jonain päivänä päättyy, saa asiat asettumaan mittasuhteisiinsa. Mikään ei tunnu enää niin kovin vakavalta.

En ole halunnut näitä ajatuksia ottaa käyttöön omassa elämässäni, vaan annan mieluummin asioiden tuntua. Pääsen yli ikävistä kokemuksista tuntemalla ne läpi ja päästämällä sitten niistä irti. Joskus kun ärsyynnyn toiselle jostakin pikku asiasta, haluan kuitenkin muistaa Antin elämänohjeen. Näissä hetkissä, joissa egoni ehkä pyrkii pinnalle ja haluaa ruveta riitelemään, ajattelen, että

tämä ainutlaatuinen ihminen on juuri nyt tässä, minun kanssani, ihan vapaasta tahdostaan. Jonakin päivänä olemme molemmat kuolleita, mutta juuri nyt elossa ja tässä. Haluanko todella pitää kiinni ärtymyksestäni ja pilata tämän hetken?

Vastaus yllä olevaan kysymykseen on aina poikkeuksetta kielteinen. Harmonia on tärkeämpää kuin oma kaunani tai ärtymykseni. Voin helposti antaa sen mennä ja vain olla läsnä tässä, hyvässä hetkessä.

Miten sinä kiipeät yli ärtymyksen tai kaunan hetkistä? Miten palaudut läsnä olevaksi toiselle, kun mielesi haluaa harhailla? Saitko jonkin uuden ajatuksen yllä olevaa lukiessasi? Kirjoita kommenttisi alle tai lähetä minulle sähköpostia! Kuulisin mielelläni sinusta!

Piditkö tästä? kerro siitä muillekin!

Lisää kirjoituksia luettavaksesi: