Muistatko, milloin solmittiin Pähkinäsaaren rauha? Miten ratkaistaan toisen asteen yhtälö? Tuleeko lauseenvastikkeen eteen pilkku? Mitä ylipäätään muistat koulussa oppimastasi? Todennäköisesti sitä vähemmän, mitä useampia vuosia kouluaikojesi ja nykyhetken väliin on kertynyt. Tiedot ovat unohtuneet, mutta koulu on opettanut muita asioita, joista osa on syöpynyt niin syvälle aivojemme rakenteisiin että emme ole niistä enää edes tietoisia.
Tarkoitan niitä elämää pilaavia ja rajoittavia harhauskomuksia, jotka aikuisen ihmisen elämässä aiheuttavat usein tarpeetonta ahdistusta ja syövät kasvamisen ja oppimisen nautintoa ja menestymisen kykyä.
Pikku koululaisen etuaivokuori on vielä hyvin kehittymätön. Hänen aivonsa toimivat kuin nauhuri, joka tallentaa kaiken – erityisesti kaiken hänen omaan rakastettavuuteensa ja arvoonsa liittyvän. Lapsi luo minäkuvaansa aikuisilta saamansa palautteen perusteella, kykenemättä kyseenalaistamaan, ja hänen näkökulmastaan aikuiset ovat aina oikeassa.
Ei tipu arvostusta, ei
Jokainen Saija ja Pekka haluaa koulutien alkaessa päästä näyttämään opettajalle kykyjään ja taitojaan, tulevassa ihailussa jo etukäteen lämmitellen. Koulun todellisuus saattaa kuitenkin osoittautua tyrmääväksi kokemukseksi. Lapsiraukka saa kenties opettajakseen kunnianhimoisen suorittaja-Siirin, joka on huolellisesti kouliintunut ja virittäytynyt pienimpienkin virheiden ja häiriöiden löytämiseen. Pikku koululainen huomaa pian, että tekipä hän mitä tahansa, hän ei saa ansaitsemaansa arvostusta. Jos kotilaskut onkin tehty virheettömästi, marginaalit on vedetty ilman viivoitinta, eikä opettajan kunnianhimo anna hänen katsella sormiensa lävitse moista huolettomuutta. Jos vaikka lapsukainen seuraa opetusta ja viittaa ahkerasti, voi olla että vihko on unohtunut kotiin, ja siihen on toki tärkeää puuttua.
On aivan sama, mitä lapsi tekee – varma voi olla vain siitä, että opettaja löytää aina jotakin ikävää sanottavaksi ja reissuvihkoon kirjoitettavaksi. Tällaiseen palauteympäristöön joutunut ihminen on työelämään astuessaan sisäistänyt viestin: virheiden välttäminen on kaikkein tärkeintä. Olen huono jos mokaan. Ei ole mikään ihme, että virheen pelko nostaa tiheään rumaa päätään nykypäivän jatkuvaa oppimista edellyttävässä työelämässä. Menneiden kokemusten synnyttämä ahdistus nousee pintaan aina kun pitäisi tehdä tai oppia jotakin uutta. Tilannetta ei suinkaan helpota se, että sama virhekeskeisyys elää ja voi hyvin monessa työyhteisössä.
”Se ei ollut totta silloin eikä se ole totta nyt.”
Jos tunnistat itsessäsi näitä oppimisallergian oireita, sinua toivottavasti helpottaa ymmärrys siitä, että koulussa tarjotulla ”palautteella” ei ole eikä ollut silloinkaan mitään tekemistä oppimistaitojesi tai potentiaalisi kanssa – ihmisarvostasi nyt puhumattakaan! Muistelepa vain kuinka paljon tietoa ja taitoja olet elämäsi varrella koulun jälkeenkin omaksunut (mahdollisesta oppimista hidastaneesta ahdistuksesta huolimatta).
Nythän jo tiedetään, että ihmisen potentiaali on aivan rajaton – kuka tahansa voi oppia mitä tahansa, jos uskoo, että se on mahdollista, ja mikäli kiinnostuu aiheesta niin paljon että panostaa riittävästi aikaansa asiaan perehtymiseen. Kun tunnistat oppimisallergiasi lähteen, voit ahdistuksen iskiessä päästää irti siitä esimerkiksi sanomalla itsellesi: ”Höpö höpö. Se ei ollut totta silloin eikä se ole totta nyt. Minä pystyn oppimaan tämänkin.” Anna ahdistuksen mennä, se kuuluu menneisyyteen. Opi sen sijaan nauttimaan oman pääomasi lisääntymisestä ja kasvamisesta, uuden oppimisesta – rennosti ja ilman turhia paineita!
